Mistä kaikki alkoi
Viime joulukuussa olin siinä tilanteessa, että piti löytää uusi työpaikka. Mol.fi antoi sosiaalialan ammattilaiselle (sosionomi AMK) vaihtoehdoiksi Vaasan kaupungin ja Vaasan keskussairaalan. Kaupungista minulla oli jo kokemuksia. Sairaalasta ei, mutta työ vaikutti mielenkiintoiselta. Sairaalaan etsittiin kuntoutusohjaajaa ja sitä työtä lähdin hakemaan.
Hakuprosessi vakipaikasta oli kärsimättömälle työnhakijalle pitkä, mutta lopulta se päättyi minun kannaltani onnellisesti. Minulla, perheellisellä ihmisellä oli siten vakituinen, virastoaikainen työ. Tulisin tarvitsemaan työssäni autoa kotikäynteihin. Asiakkaat olisivat reumaa sairastavia aikuisia. Työ olisi itsenäistä, sillä kukaan muu ei tee samaa työtä samojen asiakkaiden kanssa.
Miten asiat etenivät
Ympäristö on houkutteleva. Ollaan meren äärellä ja aina tuulee. Maisemat kerrostalon 6. kerroksesta ovat hämmästyttävät eri vuodenaikoina.
Parhaat maisemat eivät valitettavasti näy omasta ikkunasta. Minä katselen rakennusmiehiä jotkat viimeistelevät uutta Y-rakennusta.
Ensimmäiset viikot sairaalassa menivät tutustuessa tiloihin ja kulkureitteihin, joita pitkin pääsi rakennuksesta toiseen jopa maan alla. Sairaalassa työskentelee valtava määrä ihmisiä, joten lähes joka viikko tapaa uusia työkavereita. Pian alun jälkeen aloin tavata myös asiakkaita, ja olin varmasti hermostuneempi kuin kukaan heistä, kun kaikki oli niin uutta ja vierasta. Kuntoutusohjaajan työhön kuuluu niin monia osa-alueita, että omat käytännöt ja rutiinit täytyy luoda itse.
Lähtökohtana minun asiakkaillani on, että heillä on reumasairaus. Työarkeeni kuuluu, että istun ihmisen kotona ja kuuntelen. Jutellaan toimintakyvystä ja avuntarpeesta. Sitten tarkistetaan kylpyhuonetilat ja makuuhuone. Voidaan myös istua toimistossa ja miettiä, miten asiat muotoiltaisiin hakemuksiin sopivalla tavalla. Istun puhelimen tavoitettavissa tai yritän tavoittaa jotakuta itse. Olen käynyt myös kertomassa kuntoutusasioista reumayhdistyksessä.
Mikä sujuu, mikä ei
Suurimpana tukena alun kaaoksessa ovat olleet kollegat. Muut kuntoutusohjaajat ovat sydämellisiä ja kovaäänisiä. Omasta kerroksesta on apua aina saatavilla, ja minä olen sitä kysynyt. Apua on ollut tarjolla myös reumapoliklinikalla. Lisäksi tapaamme kuukausittain reumatiimissä eri alojen asiantuntijoiden kesken. Useimmiten tuntuu, että minä olen ainut, jolla on kysymyksiä, mutta kuukausi kuukaudelta minulle kertyy enemmän myös vastauksia…
Sairaalan kommunikoinnin käytännöt ovat minulle uusi ja vieras asia. En ymmärrä sitä, miten yhteydenpito toimisi parhaiten. Välillä tulee sellainen olo, etteivät kaikki muutkaan tiedä. Toiset käyttävät sähköpostia, jotkut soittavat. Tekstejä lähetetään sisäisellä postilla. Omasta mielestä juttutuokio kasvokkain olisi helpoin kommunikointimuoto, mutta ymmärrän, etteivät resurssit aina riitä. Tässäkin täytyy löytää oma tapa toimia.
Yksi haasteen paikka uudessa työssä on ollut sopivien työkenkien löytäminen. Kenkiä käytetään ja katsellaan joka päivä. Kuntoutusohjaajalla ei ole varsinaista työasua, mutta kenkien vaihto on se rutiini, jolla astutaan töihin.
Ensin oli vanhat ja kuluneet. Sitten tuli uudemmat, ihan liian epäkäytännölliset. Viimeiseksi löysin Sievin kengät, joissa syntyperäisen sieviläisen on hyvä kirmailla.
Hyvää syksyn jatkoa kaikille, toivottaa:
Hanna-Maria Häivälä
kuntoutusohjaaja
