Hyviä yksilösuorituksia vai hyvä työyhteisö?

Sairaalan keskeisin pääoma ei ole laitteissa ja rakennuksissa, vaan se on työntekijöiden korvien välissä ja työyhteisön ”seinissä”.

Toimintamme on täysin riippuvaista siitä, että meillä on henkilökuntaa. Mutta ei pelkästään henkilökuntaa, vaan hyvää henkilökuntaa!

Millainen sitten on hyvä työntekijä ja miten sellaiseksi tullaan? Piileekö hyvyys geeneissä, tahdossa kehittää itseään vai työyhteisön seinissä?

Erikoissairaanhoidossa vaaditaan tietenkin ensiluokkaista erikoisosaamista, jotta esim. hoito voitaisiin toteuttaa tehoavana ja turvallisena. Siihen vaaditaan jatkuvaa kouluttautumista, eikä fiksuudestakaan tietenkään ole haittaa. Samoin työntekijöiden pitää olla huolellisia ja järjestelmällisiä. Ja koska maailma ympärillämme muuttuu vinhaa vauhtia, myönteinen suhtautuminen kehittämistyöhön ja oma aktiivisuus siinä ovat tärkeitä.

Osmo Soininvaaran mukaan hyvän poliitikon erottaa huonosta siinä, että hyvä on isoissa asioissa periaatteellinen ja pienissä pragmaattinen – ja osaa erottaa nämä asiat toisistaan. Ihan sama koskee myös meidän työntekijöitämme! Yhteisten arvojemme – oikeudenmukaisuus, vastuullisuus, ihmisarvon kunnioittaminen – noudattamisesta ei suurissa periaatteellisissa asioissa ole sallittua tinkiä. Mutta pienet rutiinijutut on junailtava mahdollisimman joustavasti ja tehokkaasti, tarvittaessa hiukan kulmia pyöristäen. Pitää siis tehdä oikeita asioita ja asiat oikein. Ja käyttääkseni kulunutta ja paljon väärinkäytettyä ilmaisua: potilaskeskeisyys on kaiken toiminnan lähtökohta.

Jotkut työpaikat ovat kuin Lähi-Itä, kroonisia kriisipesäkkeitä ja ruutitynnyreitä, toiset taas kukoistavia. Ja samassakin organisaatiossa yksikköjen välillä voi olla suuria eroja. Eroja yksikköjen välillä on meilläkin. Sen kummemmin henkseleitä paukuttelematta voin kuitenkin todeta, että Työterveyslaitoksen ja prof. Kivimäen työhyvinvointitutkimuksessa me pärjäsimme muihin sairaaloihin verrattuna kohtalaisen hyvin.

Työyhteisöjen välillä on siis paljon eroja. Nämä selittyvät sekä johtamisella että työntekijöiden työyhteisötaidoilla. Seuraavassa kappaleessa referoin työterveyslääkäri Marjo Sinokin Lääkärilehdessä esittämiä näkemyksiä:

Johtajan ja esimiehen positiivisuus, innostuneisuus, hyvät vuorovaikutustaidot, oikeudenmukaisuus, luottamuksellisuus ja työntekijöiden arvostava kohtelu ovat tärkeitä. Myös työntekijöiden työyhteisötaidot ovat tärkeitä: työntekijät osaavat ja haluavat auttaa työtovereitaan sekä tukea johtamista, ovat sitoutuneita työhön ja työnantajaan. Työpaikan sisäiset asiat puhutaan työpaikalla eikä lehtien palstoilla. Noudatetaan arkipäivän hyviä käytöstapoja: kuunnellaan kun puhutaan, vastataan kun kysytään, kerrotaan jos tiedetään, autetaan jos osataan, ollaan ystävällisiä ja avoimia, tuetaan toisia ja otetaan vastuuta hyvässä joukkuehengessä. Ja tietenkin kohdellaan potilaitakin ihan yhtä hyvin kuin työtovereita.

Kaikilla meillä on varmasti arkipäivän kokemuksia siitä, miten vahva voima negatiivisuus on: yksikin nyrpeä tai oikutteleva ja työtovereilleen keljuileva työntekijä voi olla ”energiavaras”, joka pilaa kaikkien muiden päivän ja myrkyttää koko yksikön ilmapiirin. Tällaisissa tilanteissa esimiehet ja johto joutuvat toisinaan tekemään jyrkkiäkin ratkaisuja suojellakseen työyhteisön ilmapiiriä ja siten sen toimintakykyä ja sen muiden työntekijöiden hyvinvointia.

Hyvän työyhteisön luomisessa on esimiehellä tietenkin tärkeä rooli, samoin koko organisaation johdolla. Mutta jokaisen työntekijän käyttäytymisellä ja työyhteisötaidoilla on merkitystä. Yksiköiden välillä yhteistyön pitäisi olla hyvää, samoin erilaisten hallinnon palvelujen kanssa. Ja kaikkien käytäntöjen, prosessien ja tietojärjestelmien pitäisi tietenkin olla toimivia ja turvallisia.

Työntekijöissä on siis eroja. Mutta työyhteisö vaikuttaa myös paljon siihen, tuleeko työntekijästä kärsivä vai kukoistava. Hyvästä työyhteisöstä on hyötyä kaikille: toisiaan hyvin kohtelevat työntekijät viihtyvät töissä paremmin ja jaksavat jopa tehdä pidemmän työuran. Uusia työntekijöitä on myös helpompi rekrytoida.

Hyvät työkaverit, kannetaan siis kaikki kortemme yhteiseen kekoon, jotta jaksaisimme ja viihtyisimme töissä paremmin. Ja mikä tärkeintä: jotta potilaamme saisivat parasta mahdollista hoitoa!

 

auvo_rauhala

Ystävällisin terveisin
Auvo Rauhala
johtajaylilääkäri

 

Johtajaylilääkäri vastoin tahtoaan?

Olen johtajaylilääkäri. Ikinä en ole nuorempana haaveillut tällaisesta hommasta. Toistakymmentä vuotta sitten ensimmäistä kertaa kieltäydyin hakemasta tätä virkaa, kun pyydettiin. Samoin viitisen vuotta sitten vastasin ensin Göran Hongalle, että kiitos vaan, mutta olen päättänyt pysyttäytyä sellaisissa lääkärinhommissa, jota voi tehdä T-paita päällä. Lopulta kuitenkin päätin, että kaikkea pitää kokeilla ja hain virkaa. Kaverit tukivat: ”Jonkunhan tuotakin hommaa pitää tehdä!” Ja edelleenkin kuulen joskus vitsailua ”laajasta kravattikokoelmastani”. Hakupapereihinikin sujautin CV:heni ansiokseni myös sen, että olen toiminut Nuori Lääkäri-lehden vitsipalstan pitäjänä 4 vuotta.

Mutta nyt – pidän työstäni kuin hullu puurosta! Työni on äärimmäisen vaihtelevaa, laaja-alaista, haasteellista ja tässä tapaa monenlaisia kiinnostavia ihmisiä. Kahta samanlaista päivää ei ole. Koen tekeväni työtä, jolla on tärkeä merkitys. Lain mukaan johdan ja valvon meidän sairaanhoitoamme. Vastaan viime kädessä siitä, että potilaamme saavat hyvää ja turvallista hoitoa oikea-aikaisesti ja tasapuolisesti. Potilaathan eivät kuitenkaan itse määrää hoidosta, kyseessä ei ole ”kansan tahto”, vaan hoidon pitää olla myös näyttöön perustuvaa ja lääketieteellisesti tarpeellista.  Ideaalitapauksessa potilas ja lääkäri sopivat hoidosta yhdessä ja yhteisymmärryksessä.

”Johtaja on coach, visionääri ja skitstövel”. Tämän pelkistetyn määritelmän kuulin 90-luvun lopulla, siirtyessäni osa-aikaisesti hallintoon. Tässä työssä saa ja joutuukin pistämään koko persoonansa peliin. Erilaiset henkilöstöhallintoon ja työntekijöiden odotuksiin, vaatimuksiin ja heidän välisiinsä ristiriitoihin puuttuminen ja kaikenlainen muu ”coachaaminen” vievät suuren osan aikaani.

Toinen rooli, tulevaisuuden visioiminen ja muu kehittämistyö tulee yhä tärkeämmäksi, kun muutostahti käy yhä kiivaammaksi ja kilpailu sairaaloiden välillä potilaista, henkilökunnasta ja hinnoista käy yhä ankarammaksi. Mihin suuntaan viedä sairaalaa ja miten saada työntekijät innolla ja innovatiivisesti mukaan!

Tuota kolmatta, skitstövelin rooliakaan ei voi välttää. Johdolle kasaantuu ikävistä asioista päättäminen: varoitukset, erottamiset, palkkatoiveiden ja muiden rahanmenoa lisäävien esitysten torjuminen. Ääritapauksissa huomaa mielipahakseen, että henkilösuhteetkin saattavat kärsiä. Ja sairaalaan ja sen potilaiden parasta ajaessaan joutuu toisinaan hyvinkin tiukkoihin, jopa härskeihin tilanteisiin, joissa ei todellakaan kiltteydellä pärjää, vaan joutuu tiukasti ja määrätietoisesti pitämään sairaalan ja sen potilaiden puolta.

Suomen hallituksessa on oikeuskansleri, joka valvoo, että toimitaan lakien mukaan. Minun roolini sairaalassa on lain mukaan vastaavasti valvoa, että virkamiesten ja hallituksen päätöksenteko noudattaa lakia siten että potilaan oikeus hyvään ja turvalliseen hoitoon ja hyvään kohteluun toteutuu. Muussa tapauksessa minun pitää esim. hallitukselle ilmoittaa, että en voi enää vastata potilasturvallisuudesta. Koska valtani ja vastuuni potilaiden suuntaan on näin suuri, on lainsäätäjä tehnyt johtajaylilääkäristä käytännössä erottamattoman. Hoitoa ei siis voida huonontaa erottamalla ensin ”hankala” vastahakoinen johtajaylilääkäri.

Politiikan maailma ja sen lainalaisuuksien ero virkamiesten maailmasta ovat tulleet tutuiksi. Niiden välillä on tietty perusjännite. Hieman kärjistäen: poliitikko voi ajatella ensi sijassa ”kansan tahtoa”, virkamies taas sitä, mitä kansa näyttöön ja priorisoituun tarpeeseen perustuen oikeudenmukaisesti tarvitsee, vaikka tahtoisikin itse ihan jotakin muuta. Äänestäjät voivat rangaista poliitikkoa, virkamies on taas käytännössä erottamaton.

Erikoissairaanhoidon substanssi on usean poliitikon mukaan kunnallisista kentistä heille se vaikein ja vaativin osa-alue. Hallitus kokoontuu kuukausittain ja sen jäsenet saavatkin erikoissairaanhoidosta vähitellen runsaan määrän laaja-alaisesti tietoa. Kokouksissa heidän kysymyksensä käyvätkin ensi kuukausien jälkeen yhä osuvammiksi ja ”ilahduttavan hankaliksi”. Valtuuston substanssiosaamisen osalta sen sijaan on ongelmallista, että se kokoontuu niin harvoin, periaatteessa vain kahdesti vuodessa.

Onko minulla liikaa valtaa, joka kuuluisi poliitikoille – vai liian vähän? Poliitikkojen keskeistä aluetta ovat strategisen tason asiat ja virkamiehet saavat huolehtia operatiivisesta ja päivittäisjohtamisesta. Poliittiset ja lääketieteelliset/hoidolliset asiat pitää mahdollisuuksien mukaan pitää erillään. Ja virkamiehet valmistelevat virkavastuulla asiat poliitikoille. Virkamiehen liiallinen valta on ongelma etenkin, jos virkamies on pätemätön tai jos hän tavoittelee omaa etuaan tai on muuten puolueellinen. Pätevyyttäni olen jäävi arvioimaan muuta kuin erilaisten muodollisten tutkintojeni osalta, mutta sellaista omaa etua, joka olisi ristiriidassa sairaalan ja sen potilaiden kanssa, en ole omalla kohdallani yrityksistä huolimatta pystynyt keksimään. Mutta poliitikkojen ja virkamiesten välisessä vallanjaossa on tietenkin olemassa tietty optimitilanne. Tilanne tässä suhteessa olisi ihan toinen, jos tilaaja ja tuottaja olisi erotettu toisistaan.

Kommunikaatio on vaikea laji. Wiion lakien mukaan se menee aina pieleen. Yhdysvaltalaisissa lehdissä on yhtä myönteistä uutista kohti 17 kielteistä ja vähän sama suhde taitaa olla meilläkin. Ja lehtien mielipidekirjoituksissa sekä somessa kirjoittavat paljolti ihmiset, joilla on äärimmäisiä ja tietoisesti loukkaaviksi tarkoitettuja kommentteja, joista läpi paistava ilmeinen tiedon puute ei tunnu kirjoittelua millään tavoin rajoittavan, vaan pikemminkin päinvastoin. Ei tunnu tietenkään mieltä ylentävältä lukea toistuvia vaatimuksia potkuista – vaikka ne perustuvatkin tietämättömyyteen ja pahanilkisyyteen. Usein nämä liittyvät lisäksi tilanteisiin, joissa en voi paljastaa kaikkea relevanttia tietoa – ennenkin asia usein pitkien aikojen kuluttua on edennyt oikeuteen tms.

Parasta työssäni on sen haasteellisuuden ja monipuolisuuden lisäksi hyvät työkaverit. Tuemme toisiamme vastoinkäymisten hetkellä ja meillä on intensiivisen työnteon lomassa myös hyvin hauskaa keskenämme.

Ystävällisin terveisin

auvoAuvo Rauhala

johtajaylilääkäri – tahtonsa mukaisesti!

Hjärtkirurgin läggs ner i Vasa – lämnas de hjärtsjuka vind för våg?

ambulanssi

Många österbottningar känner som bäst en djup oro för sin egen del eller sina närstående hjärtsjuka – kommer vi i fortsättningen att få en god vård om hjärtkirurgin försvinner? Situationen blir inte bättre av ensidiga och till tonen skrämmande skriverier på webben och i pressen.

Sanningen är att behandlingen av hjärtsjukdomar fortsättningsvis kommer att ligga på en hög nivå i vårt distrikt. Här har vi på många sätt satsat mer på hjärtbehandlingar än de övriga centralsjukhusen.

Den vanligaste hjärtsjukdomen är den s.k. kranskärlssjukdomen, där kranskärlen som ger hjärtat näring är tilltäppta. Av denna orsak lider den del av hjärtmuskeln, som ska förses med syre via det tilltäppta kranskärlet, av syrebrist. Det här kommer till uttryck som bröstsmärtor, typiskt i samband med ansträngning. I lindriga fall är behandlingen hälsosamma livsvanor och mediciner. Om det inte räcker behövs en åtgärd av något slag. Ännu för ett tjugotal år sedan var den enda räddningen en bypassoperation som utfördes av en hjärtkirurg. Vid bypassoperationen kringgicks de tilltäppta områdena med en bit av en artär eller ven, som tagits från en annan del av patientens kropp. Det här förutsatte att bröstkorgen öppnades.

Nuförtiden kan de flesta tilltäppningar behandlas utan hjärtoperation. Via handledens eller ljumskens artärer förs en kateter, med en liten boll i spetsen, ända in till kranskärlet i hjärtat. Med hjälp av bollen på katetern kan det tilltäppta kärlet utvidgas. I allmänhet sätts även ett nätrör in, eller en s.k. stent, i det tilltäppta området för att garantera att det utvidgade området inte senare tilltäpps på nytt. Dylika ”trick” utförs inte av en kirurg, såsom många förmodar, utan av en kardiolog, dvs. en specialist i hjärtsjukdomar som till sin utbildningsbakgrund inte är kirurg utan en inremedicinare! Denna missuppfattning är till stor del orsaken till att folk i onödan oroar sig över att även all övrig mera krävande hjärtvård ska upphöra då kirurgin läggs ner.

Bild 1 - Akut hjärthändelse

Bild 1 – Akut hjärthändelse

Plötslig bröstsmärta (bild 1) kan bero på en hjärtinfarkt som förorsakats av en blodpropp eller annan tilltäppning i kranskärlet. I sådana fall måste ambulans snabbt tillkallas. Förstavårdare tar omedelbart en hjärtfilm på plats och sänder den till Vasa centralsjukhus jourhavande hjärtläkare, som sedan fattar beslut om det är en hjärtinfarkt som kräver en akut ballongvidgning. I dylika situationer förs patienten till vårt hjärtlaboratorium där jourhavande hjärtläkare snabbt öppnar det tilltäppta kranskärlet. Allt det här borde ske inom två timmar. En motsvarande hjärtinfarktsjour finns enbart på ett fåtal sjukhus i Finland och resultaten hos oss uppfyller alla kvalitetskriterier. I lindrigare fall förs patienten till vår akutpoliklinik eller till en hälsovårdscentral där orsaken till smärtan utreds och beslut om vårdlinjer och vårdplats fattas. I 5 procent av fallen lyckas inte ballongvidgningsbehandlingen eller är till hjälp för hjärtinfarktpatienten – med vårt befolkningsunderlag betyder det cirka 2–3 patienter per år. Det är i dylika fall som patienten behöver kirurgi.

Bild 2 - Planerad undersökning/behandling

Bild 2 – Planerad undersökning/behandling

Om kranskärlssjukdomen ger symtom enbart vid ansträngning, i form av bröstsmärta, kan den undersökas i icke-brådskande ordning (bild 2), och vid behov kan kranskärlen genomgå en kontrastmedelundersökning. Eventuella, signifikanta tilltäppningar kan vid behov vanligen behandlas med en ballongvidgning eller något annat ingrepp som utförs av en hjärtläkare. Hos vissa patienter blir resultatet bättre med hjälp av en bypassoperation som utförs av en hjärtkirurg och som i dylika fall kan utföras helt utan brådska. Förutom kranskärlssjukdomar kan även svåra klaffel behandlas med hjälp av operationer.

Även om hjärtkirurgin läggs ner får hjärtpatienterna alltjämt den vård de behöver av oss. De tämligen få patienter som behöver kirurgi remitteras till ett universitetssjukhus, antingen i icke-brådskande ordning eller akut beroende på situationen.

Det har påståtts att en hjärtläkare inte överhuvudtaget får utföra ballongvidgningar och lägga in stenter utan att en hjärtkirurg finns på plats i händelse av komplikationer. En dylik beredskap upprätthålls, vid avsaknad av hjärtkirurgi, inte på något annat centralsjukhus i Finland och hos oss enbart tidvis. Alla behandlingar och åtgärder, även hjärtkirurgin, är naturligtvis förknippade med egna risker. Riskerna vid ballongvidgningar av kranskärl och vid andra åtgärder som utförs av hjärtläkare är medicinskt godtagbara i jämförelse med den ofantliga nytta som åtgärderna medför.

På medicinska och patientsäkerhetsmässiga grunder kan alltså konstateras att behovet av hjärtkirurgi avsevärt har minskat och är icke-brådskande för merparten av patienterna. Vi har inte en enda egen hjärtkirurg, utan hjärtkirurgiverksamheten och den tillhörande medicinska kvalitetsutvecklingen saknar ledning. Våra två sista överläkare i hjärtkirurgi var båda av den åsikten att en verksamhet som är beroende av endast en hjärtkirurg inte uppfyller de krav som ställs på patientsäkerhet – vad göra om hjärtkirurgen själv insjuknar akut under en operation och det inte finns ingen som kan ta hans plats? Om vi skulle ha så många hjärtkirurger att jourbördan inte skulle bli för stor, så skulle de ändå med vårt lilla befolkningsunderlag inte ha tillräckligt med patienter att operera under tjänstetid för att upprätthålla sina kunskaper och färdigheter.

Trots att de ovan nämnda medicinska orsakerna är helt tillräckliga som motivering för att lägga ner verksamheten, finns det ytterligare orsaker. I dag lider t.o.m. universitetssjukhus av en brist på hjärtkirurger, vilket gör det osannolikt för oss att lyckas locka hit en egen, erfaren och erkänt skicklig kirurg till en tjänst med en tjänstelön. Att driva en tung jour som kräver ett stort team blir också oskäligt dyrt med ett så här litet befolkningsunderlag och patientantal. Det råder en stor brist på utrymme på vårt sjukhus och hursomhelst kommer vi att bli tvungna att flytta vissa verksamhetsformer någon annanstans. Därtill kräver ägarkommunernas ekonomiska trångmål att också vi måste spara.

Hjärtsjukdomarna är en folksjukdom och varje människoliv är dyrbart. Som läkare behandlar jag alla sjukdomar och patientgrupper likvärdigt. Det gör det omöjligt att förstå varför så många har kört fast i den föråldrade övertygelsen om att den numera avtagande kirurgiska behandlingen av hjärtsjukdomar fortfarande är det som befolkningen i Österbotten saknar och behöver? Och detta i en utsträckning som förbigår behovet av att behandla alla andra sjukdomar! Vi har ju faktiskt många andra sjukdomar som med större insatser kunde rädda människoliv och lindra lidande. Många av dessa berör människogrupper som inte själv förmår stå på sig och således inte får spaltutrymme i tidningar eller kan utöva makt på diskussionsforum på webben. Om vi blir tvungna att istället spara enligt osthyvelprincipen, dvs. genom att permittera personal, minska antalet vikarier och göra kraftiga utbildningsnedskärningar, äventyras vården på intensiven, hjärtövervakningen, prematuravdelningen, förlossningssalen, akutpolikliniken och cancerpolikliniken, men även all annanstans på sjukhuset. Och det kan leda till att alla våra patienter blir lidande. Så raskt upp på barrikaderna, NI, vars egna eller era närståendes vårdmöjligheter nu äventyras genom en nedskärning av de medel som reserverats för er vård och förmedla er oro till beslutsfattarna! Annars vinner känslorna över förnuftet, de högljudda över de tysta och medierna över de vårdexperter som agerar likvärdigt för hela befolkningen i distriktet. Världen är obarmhärtig.

Vården av hjärtpatienter är viktig, liksom vården av alla andra patientgrupper. Vi har en hjärtinfarktjour som bara finns på ett fåtal sjukhus i Finland. Vi har en bemanning med erfarna och erkända kardiologer. Vi har ett rytmstörningslaboratorium som leds av vår professor i inremedicin och som det inte finns många av utanför universitetssjukhusen. Vi har på många olika sätt satsat på utvecklingen av hjärtbehandlingar och våra resultat är glädjande goda, de bästa i landet då det gäller t.ex. behandlingen av hjärtinfarkt. Hjärtpatienterna kommer även i fortsättningen att vara i goda händer hos oss.

Vänliga hälsningar,

auvo

Auvo Rauhala

chefsöverläkare
Vasa centralsjukhus

Sydänkirurgia loppuu Vaasasta – jäävätkö sydänsairaat heitteille?

_MG_8738lowres

Monella pohjalaisella on juuri nyt syvä huoli omasta tai läheisensä sydänsairaudesta: saako täällä enää jatkossa hyvää hoitoa, jos sydänkirurgia loppuu? Tilannetta ei yhtään helpota yksipuolinen ja sävyltään pelotteleva kirjoittelu lehdissä ja netissä.

Sydänsairauksien hoito tulee alueellamme pysymään korkeatasoisena. Olemme satsanneet siihen monin tavoin enemmän kuin muissa keskussairaaloissa.

Yleisin sydänsairaus on sepelvaltimotauti. Siinä sydäntä ravitsevissa sepelvaltimoissa on ahtaumia. Tästä syystä ahtauman takana oleva osa sydänlihaksesta kärsii hapenpuutteesta. Tämä ilmenee rintakipuna, tyypillisesti ponnistelujen yhteydessä. Lievissä tapauksissa hoitona ovat terveellisten elintapojen lisäksi lääkkeet. Mikäli tämä ei riitä, pitää tehdä jokin ”temppu”. Vielä parikymmentä vuotta sitten ainoa pelastus oli, että sydänkirurgi teki ohitusleikkauksen. Siinä ahtaat kohdat ohitettiin muualta elimistöstä siirretyllä valtimon tai laskimon pätkällä. Tämä edellytti, että rintakehä ensin avataan.

Nykyään valtaosa ahtautumista on hoidettavissa ilman sydänleikkausta, valtimonsisäisinä ”temppuina”. Sisään mennään ranteesta tai nivusesta. Sieltä viedään valtimoa pitkin sydämen sepelvaltimoon saakka katetri, jonka kärjessä olevan pienen pallon avulla ahtauma laajennetaan. Yleensä ahtauman kohdalle pistetään myös verkkoputki eli ns. stentti turvaamaan, että laajennettu kohta ei myöhemminkään ahtaudu uudelleen. Tällaisia suonensisäisiä ”temppuja” ei tee kirurgi, toisin kuin monet otaksuvat, vaan kardiologi eli sydäntautien erikoislääkäri, joka on koulutustaustaltaan kirurgin sijaan sisätautilääkäri! Tästä väärinkäsityksestä paljolti kumpuaakin ihmisten turha huolestuneisuus siitä, että kirurgian loppuessa loppuu samalla myös kaikki vaativampi sydänhoito.

Kuva 1 - Akuutti sydäntapahtuma

Kuva 1 – Akuutti sydäntapahtuma

Äkillinen kova rintakipu (kuva 1) voi johtua sydäninfarktista, jonka aiheuttaa sepelvaltimossa oleva veritulppa tai muu ahtauma. Tällöin pitää nopeasti hälyttää paikalle ambulanssi ensihoitajineen. He ottavat heti sydänfilmin ja lähettävät sen Vaasan keskussairaalan päivystävälle sydänlääkärille, joka ratkaisee, onko kyse välitöntä pallolaajennusta vaativasta sydäninfarktista. Tällöin potilas kiidätetään sydänlaboratorioomme, jossa päivystävä sydänlääkärimme nopeasti avaa tukkeutuneen sepelvaltimon. Tämän kaiken pitäisi tapahtua kahdessa tunnissa. Vastaavaa sydäninfarktipäivystystä on Suomessa vain muutamassa sairaalassa ja toiminnan tulokset täyttävät meillä kaikki laatukriteerit. Lievemmissä tapauksissa potilas kuljetetaan päivystyspoliklinikallemme tai terveyskeskuspäivystykseen, jossa tutkitaan kivun syy ja päätetään hoitolinjat ja hoitopaikka. Pallolaajennushoito ei onnistu tai tehoa noin 5 %:lle sydäninfarktipotilaista, mikä meidän väestössämme tarkoittaa noin 2–3 potilasta vuodessa. Tällöin tarvitaan kirurgiaa.

Kuva 2 - Suunniteltu tutkimus/hoito

Kuva 2 – Suunniteltu tutkimus/hoito

Jos sepelvaltimotauti oireilee vain rasituksen yhteydessä rintakipuna, voidaan asiaa tutkia kiireettömästi (kuva 2), tarvittaessa sepelvaltimoiden varjoainekuvauksella. Mahdolliset merkittävät ahtaumat voidaan tilanteen niin vaatiessa tällöinkin yleensä hoitaa sydänlääkärin tekemällä pallolaajennus- ym. toimenpiteellä. Joillakin potilailla parempi tulos saadaan sydänkirurgin tekemällä ohitusleikkauksella, joka voidaan näissä tapauksissa tehdä täysin kiireettömästi. Sepelvaltimotaudin lisäksi myös pahoja läppävikoja voidaan hoitaa leikkauksella.

Vaikka sydänkirurgia siis loppuisikin, saavat sydänpotilaat edelleen meiltä tarvitsemansa hyvän hoidon. Ja kirurgiaa tarvitsevat melko harvalukuiset potilaat lähetetään sitten yliopistosairaalaan, tilanteen mukaan kiireettömästi tai päivystysluonteisesti.

On sanottu, että sydänlääkäri ei saisi lainkaan tehdä pallolaajennuksia ja laittaa stenttejä ilman että sydänkirurgi on paikalla kaiken varalta. Tällaista valmiutta ei ole sydänkirurgian puuttuessa missään muussa keskussairaalassa eikä meilläkään kuin ajoittain. Kaikkiin hoitoihin ja toimenpiteisiin, myös sydänkirurgiaan, liittyy tietenkin aina omat riskinsä. Nämä riskit ovat sepelvaltimoiden pallolaajennuksissa ym. sydänlääkärien toimenpiteissä hyväksyttävällä tasolla verrattuna toiminnan suuriin hyötyihin.

Puhtaasti lääketieteellisin ja potilasturvallisuuteen liittyvin perustein voidaan siis todeta, että sydänkirurgian tarve on huomattavasti vähentynyt ja on valtaosalla potilaista kiireetöntä. Meillä ei ole yhtään omaa sydänkirurgia, jolloin toiminnan ja sen laadun lääketieteellistä kehittämistä ei johda kukaan. Kahden viimeisimmän sydänkirurgian ylilääkärimme yhteinen kanta on, että yhden sydänkirurgin varassa toimiminen ei täytä potilasturvallisuuden vaatimuksia: mitä tehdä, jos sydänkirurgi kesken leikkauksen akuutisti itse sairastuu, eikä korvaajaa ole mailla halmeilla? Ja jos sydänkirurgeja olisi niin monta, että heitä ei näännytettäisi päivystyksellä, ei heillä olisi pienellä väestöpohjallamme virka-aikana riittävästi leikattavaa, jotta heidän taitonsa säilyisivät.

Vaikka mielestäni edellä kerrotut lääketieteelliset syyt riittävätkin perusteluiksi toiminnan lakkauttamiseen, on vielä muitakin syitä: Kun sydänkirurgeista on yliopistosairaaloissakin pulaa, tuskin onnistumme enää saamaan meille omaa, virassa olevaa ja virkapalkalla työskentelevää kokenutta ja taitavaksi tunnettua kirurgia. Raskas päivystys isolla tiimillä tulee myös kohtuuttoman kalliiksi näin pienellä väestöpohjalla ja potilasmäärällä. Sairaalassamme vallitsee ankara tilanpuute ja jotakin toimintaa joudumme joka tapauksessa siirtämään muualle. Ja omistajakuntiemme talousahdingon vuoksi myös meidän tulee säästää.

Sydänsairaudet ovat kansantauti ja jokainen ihmishenki on kallisarvoinen. Silti minun on kaikkia sairauksia ja potilasryhmiä tasapuolisesti kohtelevana lääkärinä mahdotonta ymmärtää, miksi niin monet ihmiset tuntuvat jämähtäneen siihen vanhentuneeseen vakaumukseen, että juuri sydänsairauksien vähenevä kirurginen hoito on edelleenkin se, jota tämä Pohjanmaan väestö aivan erityisesti kaipaa ja tarvitsee? Ja vieläpä niin paljon, että se ohittaa kaikkien muiden sairauksien hoidon tarpeet! Meillähän on monta muutakin sairautta, joiden hoitoon satsaamalla voitaisiin pelastaa ihmishenkiä ja vähentää kärsimystä. Monet näistä koskevat sellaisia ihmisryhmiä, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan eivätkä siten saa palstatilaa lehdissä ja valtaa netin keskustelufoorumeja. Mutta jos meidät pakotetaan säästämään juustohöylä-periaatteella, lomauttamalla henkilökuntaa, vähentämällä sijaisia ja leikkaamalla jyrkästi koulutuksesta, niin hoito teholla, sydänvalvonnassa, keskolassa, synnytyssalissa, päivystyspoliklinikalla, syöpätautipolilla ja yhtä lailla kaikkialla muuallakin sairaalassa vaarantuu. Tällöin kärsimään voivat joutua kaikki potilaamme. Nouskaa kiireesti barrikaadeille te, joiden omaa tai läheisten hoitomahdollisuuksia nyt yritetään huonontaa leikkaamalla rahaa teidän hoidostanne ja kertokaa huolenne päättäjille! Muuten tunteet voittavat järjen, äänekkäät voittavat hiljaiset ja media koko väestön parasta tasapuolisesti ajavat terveydenhuollon asiantuntijat. Maailma on raadollinen.

Sydänpotilaiden hyvä hoito on siis tärkeää, aivan kuten kaikkien muidenkin potilasryhmien. Meillä on sydäninfarktipäivystys, joka on vain muutamassa sairaalassa Suomessa. Meillä on hyvä miehitys kokeneita ja arvostettuja kardiologeja. Meillä on sisätautien professorimme johtama sydämen rytmihäiriölaboratorio, jollaisia ei ole monta yliopistosairaaloiden ulkopuolella. Olemme siis satsanneet monin tavoin sydänsairauksien kehittyviin hoitomuotoihin ja tuloksemme ovat ilahduttavan hyviä, esim. sydäninfarktin hoidossa maan parhaita. Sydänpotilaat ovat meillä jatkossakin hyvässä hoidossa.

Ystävällisin terveisin

auvo

Auvo Rauhala
johtajaylilääkäri

Vaasan keskussairaala

Sairaan hyvä lööppi

tidningar

Sairaala on paikka, missä tapahtuu hyvin monenlaista, kun suuri määrä mitä erilaisimmista ongelmista kärsiviä ihmisiä etsii vuosittain apua yli 200000 käynnin ja 100000 hoitopäivän voimalla parilta tuhannelta ammattilaiselta. Näiden lisäksi monista asioista päättävät poliitikot ja monenlaiset valvontaviranomaiset. Ei ihme, että tuossa paikassa tapahtuu hyvin paljon sellaista, joista lehdet mielellään kirjoittavat.

Monta kertaa kuitenkin harmittaa, kun lehdissä on uutisia tai mielipidekirjoituksia, joissa asiat on esitetty hyvin yksipuolisesti. Korostetaan esim. vain yhden asian tai ryhmän tarpeita, kun pitäisi kuitenkin kohdella tasapuolisesti kaikkia potilasryhmiä ja puolustaa etenkin niitä, jotka huonommin pystyvät itse pitämään puolensa, eikä antautua kenenkään äänitorveksi. Samoin mielipidekirjoituksissa on usein voimakkaita kannanottoja ja vaatimuksia, jotka perustuvat hyvin niukkaan ja yksipuoliseen tietoon, jonka perusteella kuitenkin vaaditaan vaikkapa johdon eroa. Ja asia on kuitenkin usein ollut vain osaksi julkisuudessa. Ja sitä salaista osaa, joka olisi muuttanut asian ihan päälaelleen, emme ole tietenkään voineet kertoa. Ja kun asiat sitten joskus, ehkä vuosien kuluttua, tulevat kokonaisuudessaan julkisuuteen, eivät ne enää kiinnosta ketään.

Median kanssa jää siis aina kakkoseksi. Wiion viestintälait (http://osmo.wiio.net/wiion-lait/) valitettavasti pitävät paikkansa: Viestintä yleensä epäonnistuu – paitsi sattumalta. Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta eniten vahinkoa. On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut, jne.

Juuri nyt esim. harmittaa, kun menetimme meille tulossa olleen erikoislääkärin. Hän luki paikallisen median kirjoituksia ja päätteli, että tämä on paha kriisipaikkakunta – ja valitsikin toisen kaupungin sairaalan.

Median vapaus on tietenkin pyhä. Mutta vapauteen liittyy myös vastuu. Vastuu ihmisistä, alueesta, taloudesta, kehityksestä, tulevaisuudesta. Toivosta.

ystävällisin terveisin

Auvo Rauhala

johtajaylilääkäri

auvo_rauhala

VAASAN KESKUSSAIRAALA 2.0

Ovatko maailmankirjat nyt menneet lopullisesti sekaisin, kun voimme uutisista lukea HUS:in ja TYKS:in yt-neuvotteluista? Onko omankin keskussairaalamme tulevaisuus uhattuna? Ja kannattaako tässä sote-umpisolmutilanteessa enää edes suunnitella mitään? Tällaista tarpeetonta synkistelyä ja turhautuneisuutta on havaittavissa.

Poliittinen ja virkamiesjohto ovat velvollisia jo asemansakin puolesta miettimään strategisia linjauksia ja tulevaisuutta ylipäätänsä. Tässä työssä kannattaa kuitenkin hyödyntää kaikki organisaatiossa oleva osaaminen. Samoin tarvitsemme yhteistyökumppaniemme, potilaittemme ja väestön näkemyksiä. Sinunkin näkemystäsi.

Ja nopein tapa antaa se on klikata tämän blogin alla kohtaa Comments! 

Kuvitellaanpa, että täällä ei olisikaan sairaalaa. Silloin suuret potilasvirrat joutuisivat hakeutumaan muualle hoitoon, ja osa heistä kielipuolina. Laskut kyllä löytäisivät muista sairaaloista taatusti perille talousvaikeuksista kärsiviin kuntiimme, mutta työntekijöiden verotulot ja kaikki laajat epäsuorat taloudelliset vaikutukset jäisivät pois. Ja muidenkin työpaikkojen rekrytointi vaikeutuisi, kun yhtenä valttikorttina tässä oleva paikkakunnan korkealuokkainen erikoissairaanhoito – ja sen mahdollisesti puolisolle tarjoama työpaikka – jäisivät pois.  

Jos täällä ei siis olisi sairaalaa, se pitäisi siis kiireen vilkkaa rakentaa tänne!

Mutta millainen sairaala, millaisille potilaille, millaisia työntekijöitä siellä olisi ja millaisella osaamisella ja asenteella, millaisin hoitoprosessein, tiloin ja laittein, yhteistyökuvioin, tuloksin ja kustannuksin? On selvää, että lääketieteen kehittyessä ja ympäröivän maailman muuttuessa sairaalakaan ei voi pysyä alati samanlaisena. Toiminnassamme tulee siis tietenkin myös lähivuosina tapahtumaan muutoksia. 

Vaikka soteasiat ovat pahasti levällään ja monikanavaisen rahoituksen purkamisestakin on olemassa vain löysiä lupauksia, tiettyjen asioiden pitää kaikissa olosuhteissa olla keskussairaaloilla kunnossa: riittävä väestöpohja, tyytyväiset potilaat, osaavat ja motivoituneet työntekijät, älykkäät ja tehokkaat hoitoprosessit ja palveluketjut sekä kilpailukykyiset hinnat.

Päivystyksen ylläpito kohtuullisin kustannuksin edellyttää riittävää väestöpohjaa. Jotta siis voitaisiin ylläpitää keskussairaalatasoista päivystystä, pitää olla riittävän monella erikoisalalla 24/7 päivystys, joka täyttää lakien ja asetusten vaatimukset. Ja tämä päivystyksen ylläpito vuorostaan edellyttää riittävän monta erikoislääkäriä. Ja näille spesialisteille pitää sitten olla riittävästi myös päiväaikaista työtä. Muuten kustannukset karkaavat.

On myös tärkeää, että säilytämme potilaittemme ja väestömme luottamuksen ja että imagomme on hyvä, jotta potilasvirrat eivät karkaa muihin sairaaloihin tai privaattisektorille. Tällöinhän kunnat ääritapauksessa maksaisivat kahdesti: toiselle sairaalalle työstä, mutta meille silti päivystyksemme ylläpidon vaatimien lääkäreiden päiväaikaisesta peukaloiden pyörittelystä.

Imago ei voi olla parempi kuin todellisuus, eli hoito ja kohtelu. THL:n vaikuttavuusrekisterin tulokset yhdistämällä Vaasan ja Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirien alueen väestö sai maan parasta hoitoa. Säännöllisten potilastyytyväisyyskyselyjemme mukaan potilaamme ovat keskimäärin jopa odottamattomankin tyytyväisiä saamaansa hoitoon ja kohteluun. Mutta miten parhaiten aktiivisesti viestittää tämä tieto potilaillemme, väestöllemme ja yhteistyökumppaneillemme? Yksittäisiä poikkeuksia on tietenkin aina potilaiden joukossa: hoidon tulos tai kohtelu eivät ole vastanneet odotuksia. Nämä asiat pyritään erilaisten yhteydenottojen pohjalta aina selvittämään ja pyrimme oppimaan mahdollisista virheistämme. Ja huonolle kohtelulle pitää sairaalassamme olla nollatoleranssi, kohdistui se sitten potilaaseen tai työtoveriin!

Tärkein voimavaramme on henkilöstömme: osaavat ja motivoituneet, hyvinvoivat ja tyytyväiset työntekijämme, jotka tekevät hyvää yhteistyötä  ja haluavat kehittää toimintaamme.  

Presidentti Kennedy sanoi aikoinaan: “Älä kysy, mitä maa voi antaa sinulle, vaan mitä sinä voit antaa maalle”. Samanlainen asenne kunnalliseen palveluun on ollut siinä ikäluokassa, joka nyt on siirtymässä eläkkeelle. Miten korvata tällaiset (yli)uhrautuvat solidaariset yhteiskunnan tukipylväät Y-sukupolven nuorilla, joiden asenteet ja arvot ovat yleensä aivan toisenlaisia, yksilöllisempiä – ja ehkä terveempiäkin!? Meidän pitää olla näitäkin työntekijöitä houkutteleva ns. magneettisairaala. Työterveyslaitoksen tutkimusten mukaan työntekijöittemme tyytyväisyys ja työhyvinvointi ovat joka tapauksessa keskimääräistä sairaalaa paremmalla tolalla.

Kun on pulaa työikäisestä väestöstä ja rahasta, ei ongelmia voida enää ratkaista vanhalla mantralla ”Lisää resursseja!”. Ei myöskään ole järkeä yrittää kiskoa nykyisen työvoiman selkänahasta enmpää irti. Parasta onkin siis toimia älykkäämmin ja poistaa työvaiheista kaikki turha kankeus ja sählinki. Eli käyttämämme lean-menetelmän kielellä poistaa sieltä kaikki lisäarvoa tuottamaton hukka. ”Ei pidä juosta nopeammin, vaan kävellä lyhyempi matka”. Tämä voi tehostaa toimintaa yllättävänkin paljon! Tärkeää on saada kaikki mukaan kehittämään omaa työtään ja oman yksikkönsä toimintaa. Kun nämä älykkäät prosessit sitten vielä ulotetaan rajapintojen yli koko alueen palveluketjuihin, toiminta tehostuu merkittävästi. Jönköpingin läänin kokemusten perusteella toiminnan laadun näin noustessa kustannukset saattavat usein samanaikaisesti laskea. Oman alan substanssiosaamisen lisäksi tarvitsee koko henkilöstö tällöin myös ripauksen kehittämis- ja parantamisosaamista, mikä on ihan oma tieteenlajinsa.

Hyvän johtamisen ja kommunikaation merkitys on suuri. Johtamista koskevien kyselyjen tulosten sekä johtamiskoulutuksen avulla olemme kehittäneet sitä. 

Organisaatiorakenteen osalta sairaaloissa ollaan maailmalla ja myös Suomessa yhä enemmän siirtymässä ”erikoisalasiiloista” suurien potilasryhmien ympärille rakennettuun prosessiorganisaatioon, joka ylittää erikoisalojen väliset rajat. Siis esim. sisätautien ja kirurgian mahapotilaat tutkittaisiin, tähystettäisiin ja hoidettaisiin yhteisessä yksikössä jne. Tämä ajatus on myös meillä mietintämyssyssä.

Edellä esitettyjä kysymyksiä olemme sairaalassa pohtineet paljon, suunnitelleet ja osin toteuttaneetkin erilaisia uudistuksia, käyttäen oman talon monipuolisen asiantuntemuksen lisäksi myös monenlaista ulkopuolista asiantuntemusta. Jätin tarkoituksella kertomatta näistä ajatuksistamme, keskittyen enemmänkin vain esittelemään kysymyksiä! Nyt sinä voit sitten vapaasti esittää omat kommenttisi tämän blogin alle!

Tulevaisuuden suunnittelu ei ole vain turhautuneiden ”sote-invalidien” ym. jäärien passiivista voivottelua. Me voimme myös toiminnallamme itse aktiivisesti luoda omaa tulevaisuuttamme. Miksi hitossa emme sitten tekisi niin!

Auvo Rauhala

johtajaylilääkäri

auvo_rauhala

Magneettisairaala vai projektihelvetti?

Magneettisairaala on työntekijöitä – ja potilaita – magneetin lailla puoleensa vetävä sairaala. Siellä panostetaan kehittämiseen mm. johtamisen, henkilöstön työolosuhteiden ja osaamisen sekä laadun ja potilasturvallisuuden alueilla. Toisaalta sairaaloissa puhutaan runsaan kehittämistyön aiheuttamasta projektiväsymyksestä – tai jopa projektihelvetistä: ei saa rauhassa eikä kunnolla keskittyä potilaiden hoitoon, vaan koko ajan ovista ja ikkunoista pukkaa päälle erilaista projektia, jotka vievät aikaa ja uuvuttavat. Toisaalta gramofonin levy voi myös jäädä päälle: projektiväsymystä voidaan valittaa sellaisissakin yksiköissä, joissa ei ole viimeiseen vuoteen ollut yhtään projektia.

Sairaaloista on toimintaympäristöinä tullut ihmisten mielikuvissa yhä epävarmempia ja tempoilevampia sotesoppineen, karttaharjoituksineen ja muine pudotuspeleineen. Sydänalassa kalvavan huolen ja jopa hysterianpoikasen vauhdittamana kaikissa sairaaloissa on omat, aika lailla samankaltaiset projektinsa mm. tuottavuuden, laadun, johtamisen, henkilöstön rekrytoinnin, osaamisen ja työtyytyväisyyden, potilaskeskeisyyden ja potilasturvallisuuden sekä ICT:n kehittämiseen, samoin prosessien ”leanaukseen”. Ja nämähän ovat kaikki sinänsä ihan hyviä yksittäisen projektin aiheita!

Tällaisessa tilanteessa sairaalan johdolla ja esimiehillä on vaikea ja vastuullinen tehtävä hallita kehittämistyön kokonaisuutta ja suojella henkilökuntaa liialliselta kehittämishypetykseltä: Miten monta projektia ja muuta kehittämistyötä voi olla samanaikaisesti meneillään? Mitkä niistä ovat tärkeimpiä ja siten priorisoitavia ja mistä ehkä luovutaan kokonaan? Onko jollakin yksiköllä enemmän hankkeita kuin toisilla? Mikä kehittämistyö on parasta omien voimien säästämiseksi toteuttaa yhteisesti ervatasolla?

Hankkeista pitää myös tiedottaa kunnolla: mitkä hankkeet ovat alkamassa, mitkä meneillään ja mitkä jo menestyksekkäästi loppuun saatettuja, helpotuksen huokausten kera? Tällainen projektitiedosto on meilläkin tulossa Intraan. Muutokset pitää myös huolellisesti ja kärsivällisesti perustella kaikille. Olemme lisäksi muutenkin systematisoimassa koko projektihallintoamme. Ja henkilöstön osallistamista, sen osaamisen hyödyntämistä ja mahdollisuutta vaikuttaa asioihin pitää edistää. Yksi uusi mahdollisuus tähän on onkologian yksikössä yhdessä Vaasan yliopiston kanssa toteutettu Terveysdynamoksi nimetty organisaatioraati.

Kehittämistyö ei etene pelkästään top-down, vaan vähintään yhtä tärkeä on bottom-up-eteneminen. Tunnetusti totalitaariset järjestelmät ovat Pohjois-Korean tavoin suurissa vaikeuksissa tai Neuvostoliiton ja sen Gosplanin tavoin jo luhistuneet omaan mahdottomuuteensa. Ei siis riitä, että johto innovoi: kaikki saavat ja kaikkien jopa pitää antaa oma panoksensa! Itseäni viehättää maineikas Jönköpingin malli. Siellä on onnistuttu yhdistämään hyvä ja halpa mm. satsaamalla jokaisen työntekijän kehittämishaluun ja –osaamiseen: ”Du har två jobb; att göra det ordinarie arbetet samt jobbet att utveckla detta arbete och systemet”. Ja toiminnan kehittäminenhän johtaa usein turhien työvaiheiden ja sählingin eli ns. hukan vähenemiseen ja siten työmäärän muuttumiseen kohtuullisemmaksi. Omaa toimintaa kannattaa siis kehittää: tuleen ei kannata jäädä makaamaan!

Sille ei valitettavasti voi mitään, että kehityksen tempo on sairaalassa kiihtymään päin, samoin kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tässä tilanteessa paradoksaalisesti juuri muutos saattaa olla omiaan valamaan uskoa tulevaisuuteen. Välttämättömätkin muutokset voidaan kuitenkin viedä läpi monin eri tavoin ja vaihtelevalla menestyksellä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että sekä muutosten laatu että niiden läpivienti ovat meillä sellaisia, että se houkuttelee meille työntekijöitä ja potilaita – magneetin tavoin!

Keskikesän terveisin

Auvo Rauhala

johtajaylilääkäri

auvo_rauhala

Zen ja ihmisiksi olemisen taito

OK, myönnettäköön nöyrästi heti kärkeen: laadin blogiini sisäänheitto-otsikon tunnetun kirjasarjan mukaan. Tässä blogissa ei kuitenkaan käsitellä tippaakaan zeniläistä mietiskelyfilosofiaa. Mutta sitäkin enemmän ihmisiksi olemista sairaalassa! :)

Kuulen ja luen työssäni jos jonkinlaista valitusta työntekijöiden käytöksestä: käyttäydytään töykeästi työtoveria kohtaan tai huudetaan tälle, ei tervehditä. Tai käyttäydytään töykeästi, epäkunnioittavasti tai ihmisarvoa loukkaavasti potilasta kohtaan, ei tervehditä, ei esittäydytä. Ei kohdella yksilöllisesti, ei kuunnella eikä huomioida hänen mielipiteitään. Ei huolehdita potilaan intimiteettisuojasta. Kun saa tietoonsa tällaisia valituksia, pitää tietenkin aina muistaa, että meille on kerrottu  vain yhden osapuolen versio. Jos asia on sitä luokkaa, että sitä pitää lähteä selvittämään, täytyy tasapuolisuuden nimissä tietenkin saada myös muilta osapuolilta kommentit. Nämä versiot poikkeavat usein toisistaan jyrkästikin. Ja kun ei itse ole ollut kärpäsenä katossa, jää lopullinen totuus useimmiten pimentoon.

Kun sairaalassa on töissä 2500 henkilöä ja poliklinikkakäyntejä ja hoitopäiviä on yhteensä vuodessa yli 300000, mahtuu siihen joukkoon valtava määrä mitä erilaisimpia kohtaamisia vaihtelevine henkilökemioineen. Mahtavan loistavista täysin katastrofaalisiin. Ihmisten sosiaaliset taidot ja halu käyttää niitä vaihtelevat huomattavasti ja kiire, huolestuneisuus tai muu stressi eivät ole omiaan toisten hyvää huomioimista ainakaan parantamaan. Kun esim. meillä potilastyytyväisyys on kyselyissä noin 3,5-3,75 asteikolla, jossa maksimi on 4, on selvää, että valtaosa henkilökunnasta käyttäytyy potilaitamme kohtaan moitteettomasti – tai erinomaisesti. Australialaisen tutkimuksen mukaan esim. lääkärikuntaan kohdistuvista valituksista puolet kohdistuu vain 3 %:iin heistä ja vastaava pitänee käytösongelmissa paikkansa myös muiden ammattiryhmien kohdalla. Ongelmallista tilanne saattaa olla etenkin silloin, kun tuohon 3 %:iin kuuluva on avainosaaja alalla, jossa heistä on kova pula.

Mistä huono käytös johtuu ja mitä sille voisi tehdä? Kuten jo tuli esille, osa ihmisistä on sosiaalisesti tumpeloita tai omaavat ultralyhyen pinnan. Käyttäytymisen laatu ei tunnu korreloivan mitenkään esim. älykkyyteen tai koulusivistyksen määrään. Henkilökunnalla kiire ja potilailla huoli, epätietoisuus ja ahdistus voivat lisätä ongelmia kohtaamistilanteissa. Henkilökunta voi myös turtua potilaille ainutkertaisiin ja järkyttäviin tapahtumiin, kohdatessaan sellaista päivittäin. Tai jotkut voivat olla liiankin taipuvaisia käyttäytymään ”vallantäyteisesti” sellaisia potilaita kohtaan, jotka ovat sairautensa vuoksi regredioituneita.

Oma tai läheisen sairastuminen voikin avata silmät. Saman voi tehdä myös hyvä kirja tai elokuva – tai esim. alla linkkinä oleva video, joka kannattaa ehdottomasti katsoa (vaikka siinä onkin amerikkalaista siirappia mukana), kun sinulla on 4 minuuttia aikaa:

http://www.youtube.com/watch?v=cDDWvj_q-o8

Voimme myös kaikki toimia hyvänä esimerkkinä muille. Asiaan puuttuminen suoraan voi työkavereista tuntua hankalalta, kun pitäisi puhua sellaisesta asiasta, mikä kaikkien olisi pitänyt oppia jo lapsuudessa kotona tai päiväkodissa: toisen hiekkakakkuja EI rikota ja hiekkaa EI heitetä silmille! Ja kuten tavataan sanoa, eihän töissä toista ihmistä tarvitse rakastaa. Riittää, että käyttäytyy asiallisesti ja professionaalisesti.

Potilas voi syystä kokea olevansa heikommassa asemassa eikä uskalla valittaa, vaikka olisi aihettakin. Toisaalta taas vaitiolovelvollisuuden sitoma henkilökunta on heikoilla, jos potilas tai omaiset alkavat retostella jotakin asiaa lehdistössä. Lait ja asetukset lähtevät siitä, että potilas on heikompi osapuoli, jonka oikeuksista pitää säätää lailla ja niiden toteutumista valvoa viranomaisten toimesta. Tämä on peruslähtökohtana tietenkin ihan oikea. On toisaalta tabu, että asiakas on aina oikeassa. Yhteiskunnassa itsekkyys ja röyhkeys vaikuttavat yleisesti lisääntyvän. Samat ihmiset, jotka haukkuvat koulussa opettajan ja vaativat lapselleen erivapauksia, haukkuvat kaupassa myyjän ja ravintolassa tarjoilijan, tuskin ovat ihmisiksi myöskään sairaalassa potilaina tai omaisina ja suostuvat rettelöimättä ja erivapauksia vaatimatta odottamaan vuoroaan tutkimus- ja hoitojonossa. Vaikka tämäkin tabu onkin siis pakko murtaa, ei se lainkaan kumoa sitä, että ehdoton valtaosa sekä potilaista ja henkilökunnasta käyttäytyy hyvin ja asianmukaisesti. Ja toimintaamme emme pystyisi edes kunnolla kehittämään, ellemme saisi potilailtamme kuulla, milloin ja miten asiat välillä ovat menneet pieleen. Potilaillamme on siihen siis oikeus ja meillä siihen valvonnassamme ja kehittämistyössämme tarve.

Mitä siis voimme tehdä? Meidän pitää yhteisestä sopimuksesta lakata hyväksymästä huonoa, epäasiallista ja töykeää käytöstä ja suojella heikommassa asemassa olevaa. Ja toimia itse hyvänä esimerkkinä. Siis tervehditään, kiitetään, esittäydytään, huomioidaan toiset, ohjataan, annetaan palautetta. Ollaan siis ihmisiksi.

ystävällisin terveisin

Auvo Rauhala

johtajaylilääkäri

auvo_rauhala

Onko näyttöä?

Lääkäreitä kritisoidaan ajoittain siitä, että he suhtautuvat torjuvasti erilaisiin ns. vaihtoehtoisiin hoitoihin. Tämä on aika tulenarka aihepiiri, josta monilla ihmisillä on vahvoja mielipiteitä ja vaatimuksia suuntaan tai toiseen. Lääkärien torjuva asenne vaihtoehtohoitoihin saatetaan kokea loukkaavaksi ja oppimestarimaiseksi.

Terveydenhuoltolaissa säädetään, että terveydenhuollon toiminnan on perustuttava näyttöön. Lääkärinvalassa lääkäri vannoo, että käyttää työssään vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä ja että tutkimuksia ja hoitoja suositellessaan ottaa tasapuolisesti huomioon niistä potilaalle koituvan hyödyn ja mahdolliset haitat.

Vala ja Suomen laki jättävät siis aika vähän pelivaraa: toiminnan on perustuttava tieteelliseen näyttöön.

Lääketieteen viime vuosikymmenten historia on pääasiassa tieteellisten läpimurtojen kavalkadia. Myös vakavia epäonnistumisia on sattunut, siitä esimerkkinä vaikkapa talidomidin vammauttamat sikiöt tai sikainfluenssarokotteen aiheuttamat narkolepsiatapaukset. Lääketieteessä pyritään joka tapauksessa tekemään kaikki ratkaisut perustuen senhetkiseen parhaaseen tieteelliseen näyttöön tehosta ja haittavaikutuksista. Näyttö on harvoin 0 % tai 100 %, minkä vuoksi näytön vahvuuskin pyritään luokittelemaan tarkemmin. Ja mitä vähäpätöisemmästä vaivasta on kyse, sitä vähemmän riskejä voidaan hoidossa ottaa. Jos potilas taas ilman hoitoa varmuudella menehtyisi, voidaan tietenkin hoidossa ottaa suuriakin riskejä. Näistä hoitoratkaisuistahan kuuluu mahdollisuuksien mukaan sopia yhteisymmärryksessä potilaan kanssa.

Lääketehtaat tutkivat paljon itse ja tukevat muiden tekemää tutkimustyötä. Ihmisillä on aika negatiivinen käsitys lääketehtaiden toiminnasta. Tähän on menneinä vuosikymmeninä ollut selviä perusteitakin: Firmat saattoivat ehkä julkaista vain ne tutkimukset, joissa tulos on ollut omalle lääkkeelle edullinen, muut tulokset firmat saattoivat kokonaan pimittää. Firmat saattoivat myös runsaskätisillä korvauksillaan tutkimustyöstä tai luennoinnista johtaa jotkut lääkärit kiitollisuudenvelan tunteeseen niin, että näiden lääkärien kannanottojen tasapuolisuus saattoi vaarantua. Eettiset ohjeet ja määräykset ovat kuitenkin kiristyneet koko ajan. Esim. kaikki tutkimukset pitää nykyään jo aloitusvaiheessa rekisteröidä netissä oleviin tietokantoihin, jolloin tuloksia ei pääse enää pimittämään. Tutkimusartikkeleissa julkaistaan nykyään lisäksi aina tutkijoiden sidonnaisuudet. On sekä lääkärien että potilaiden edun mukaista, että yhteiskunta tiukasti valvoo ja säätää lääketeollisuuden tutkimus- ym. toimintaa, ettei esim. synny epäilyjä siitä, että olisi olemassa jokin lääketeollisuuden ja lääkärien välinen salaliitto.

On tietenkin täysin jokaisen aikuisen ihmisen oma asia, käyttääkö tieteelliseen näyttöön perustuvia hoitoja vai muunlaisia hoitoja, jotka perustuvat erilaisiin uskomuksiin, kansanperinteeseen, filosofisiin oppirakennelmiin – tai omiin tai jonkun toisen aikaisempiin hyviin kokemuksiin. Lääkärin ei tietenkään pidä kritisoida tai moittia potilasta näiden hoitomuotojen käyttämisestä. Lääkärin kannalta ongelmia syntyykin lähinnä parissa tilanteessa: Potilas voi joskus jättää tärkeät lääkkeet (esim. syöpälääkkeet tai insuliinin) kokonaan ottamatta hoitaessaan tautiaan luontaislääkkeillä. Eräillä luontaislääkkeillä, kuten esim. mäkikuismalla, voi  myös olla yhteisvaikutuksia potilaan käyttämien muiden lääkkeiden kanssa.

Ajoittain on tilanteita, joissa kokeneen erikoislääkärinkin voi olla vaikea ratkaista, miten potilaan hoidossa olisi parasta menetellä, kun taudin oireisto esimerkiksi on hyvin epätyypillistä. Sairaudethan eivät lue oppikirjoja. Tällöin lääkäri voi kysyä mielipidettä kollegalta kasvokkain tai puhelimitse tai etsiä tieteellisiä tutkimustuloksia suurista lääketieteellisistä tietokannoista. Tavallinen netin terveystietohan on valtaosin epäluotettavaa ja harhaanjohtavaa. Elävässä elämässä tulee lääkärin eteen myös tilanteita, joissa ratkaisun joutuu tekemään hyvinkin niukan, mutta silti senhetkisen parhaan tiedon valossa. Kun tietoa myöhemmin sitten saadaan lisää, saatetaankin alkuvaiheen linjauksia joutua tarkentamaan tai jopa kokonaan muuttamaan ilman, että missään vaiheessa olisi menetelty väärin. Julkisuudessa on esitetty, että potilaan tukena pitäisi tällaisissa tilanteissa olla jokin tukiryhmä, joka vaatisi potilaalle tiettyjä tutkimuksia tai hoitoa. Tässä tilanteessa tarvitaan kuitenkin parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi maksimaalisesti asiantuntemusta – ei maksimaalisesti painostusta. Valistunut, tautiinsa hyvin perehtynyt potilas voi tietää taudistaan paljon enemmän kuin esim. kyseiseen sairauteen vain niukasti perehtynyt jonkin toisen erikoisalan lääkäri. Yleensä saavutetaan kuitenkin paras tulos silloin, kun kyseiseen sairauteen  perehtynyt lääkäri lääketieteen ja potilas oman itsensä ja oireittensa asiantuntijana  aidosti keskustelevat keskenään – silloin kun potilas tilansa perusteella itse siihen kykenee.

ystävällisin terveisin

Auvo Rauhala

johtajaylilääkäri

auvo_rauhala

Takana ja edessä hullu vuosi?

Parikymmentä vuotta sitten kuningatar Elisabeth kuvasi taakse jäänyttä vuotta ilmaisulla ”annus horribilis”, kun kuninkaallisella perheellä kaikki tuntui menevän ihan poskelleen ja uusia vastoinkäymisiä ilmaantui ennen kuin entisistäkään oli ehditty selvitä.

Tapahtumien tempo tuntuu meillä Suomessakin koko ajan vain kiihtyvän. Aikaisempien vuosikymmenten seesteinen aika on muuttunut nykyiseksi yhä ”hullummaksi”: epävarmaksi, tempoilevaksi ja ennakoimattomaksi.  Sama on heijastunut myös sairaalamaailmaan. Kulunut vuosi onkin ollut vaiherikas: Karttoja Suomen tulevista kunnista ja sairaaloista on piirrelty todella lahjakkaasti. Ja sairaanhoitopiirit kuulemma lakkautetaankin lähivuosina. Tämäkin on sikäli ”hullu” juttu, että nehän saavat valtiovallalta koko ajan yhä uusia tehtäviä. Hallitus järjesti meille Erva-vaihdosta Tampereelta Turkuun myös melkoisen hullunmyllyn, kun saimme odotella jo kesäkuulle luvattua päätöstä lähes vuodenvaihteeseen saakka. On ollut sähkökatkosta, tulipaloa ja kosteusongelmaa. Klinikkavalmiitakin on piisannut. Lääkäreistä on ollut kroonista vajetta. Valvira on uhannut jonojen vuoksi meitä sakoilla – kuten puolta Suomen muistakin sairaaloista. Ensihoidon siirtyessä vuodenvaihteessa sairaanhoitopiirin hallintaan on ambulanssien sijoituspaikoista ja kustannuksista kiistelty ja valitettu.

Kaikesta on kuitenkin selvitty: Henkilökunta on toiminut todella mallikkaasti sähkökatkojen aikana ja katkojen syyt on selvitetty. Turvallisuutta on sairaalassa muutenkin monin tavoin järjestelmällisesti parannettu ja potilasturvallisuudessa olemme Suomessa muutaman edelläkävijän joukossa. Kosteusongelmia on aktiivisesti selvitetty ja mahdollisuuksien mukaan korjattu yhteisymmärryksessä henkilökunnan kanssa.  Monet näistä ovat valitettavasti sellaisia, että joudutaan erilaisiin tilapäisratkaisuihin pysyviä suunniteltaessa. Ja tuoreen Kivimäki-tutkimuksen mukaan henkilökuntamme työhyvinvointi on viime vuosina entisestään kohentunut ja on nyt parempaa kuin muissa sairaaloissa keskimäärin. Ervakin lopulta vaihtuu viikon päästä ja muutos tapahtuu hallitusti, ilman äkkijyrkkiä muutoksia potilasliikenteessä. Lääkäripula on koko ajan hitaasti lievittymässä. Pitkällä tähtäimellä saamme tilanteen paremmaksi myös ottamalla yhä enemmän Turun lääkiksen kandeja meille hajautettuun opetukseen ja täten tehostamalla lääkärien rekrytointia. Potilasjonomme ovat koko ajan lyhentyneet ja hoitotakuun ylitykset ovat vähentyneet kolmannekseen vuoden takaisesta. Jonotilanteemme onkin selvästi parempi kuin sairaaloilla keskimäärin. Vuoden kuluttua valmistuu uusi Y-rakennus, jossa aloittaa mm. meidän ja perusterveydenhuollon yhteinen päivystys, mikä tarjoaa monenlaisia toiminnan kehittämismahdollisuuksia. Sairaanhoitopiirien lakkauttaminenkaan ei kuulemma ole enää niin varmaa. Ja väliäkö siitä, mikä kyltti sairaalan edessä on, kunhan potilaitten ja väestömme tarvitsema täyden palvelun sairaala säilyy!

Vaikka ympäröivä maailma siis on ilmeisen pysyvästi muuttunut yhä ”hullummaksi”, olemme selvinneet tästä vuodesta ja selviämme tulevistakin oman aktiivisuutemme ja kehitystyömme avulla. Siinä tarvitsemme koko henkilökuntamme panosta. Kysymme myös yhä aktiivisemmin ja innovatiivisemmin potilaittemme ja väestömme mielipiteitä ja kehittämisehdotuksia. Tämä Facebook- ja bloggausaktiivisuuskin on yksi pieni osa lisääntyvää ja monipuolistuvaa yhteydenpitoamme alueen asukkaisiin. Kehitämme sairaalaa määrätietoisesti, jotta potilaamme ja asiakkaamme kokisivat olevansa logomme mukaan hyvässä hoidossa ja hyvissä käsissä.

Hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta!

Auvo Rauhala

johtajaylilääkäri